perjantai 23. tammikuuta 2015

Satunnaisia huomioita


Näillä näkyminen tämä blogi korvautuu kohta uudella, tai sitten ei. No, piti vain kirjoittaa että voisi postata linkin tähän The Sonics -uutiseen, sillä tuo Bad Betty on pirun kova biisi. They still got it. Pitkistä tauoista voisi myös mainita että Comus palasi 2012, oltuaan aktiivinen 70-luvun alussa.

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Satunnaisia huomioita ja vuosi 2014



Olen kuunnellut öisin nukkumaan mennessä musiikkia noin 20 vuotta. Olen yleensä pitänyt musiikkia todella hiljaisella, tyyliin niin että en kuule mitään jos vaihdan asentoa. Kai syynä on se että aina ajattelee että vähänkin voimakkaampi volyymi voisi häiritä muita, vaikka esimerkiksi nykyisessä asunnossa seinät on paksuja jne. Tämä on aiheuttanut sen, että joskus sitä vain missaa suuren osan levystä, jos äänenvoimakkuuden on säätänyt äänekkäimpien hetkien mukaan. Tavalliset kuulokkeet taas ovat epämukavat ja voivat mennä rikki sängyllä maatessa. No, vihdoin keksin nerokkaan ratkaisun: tulppakuulokkeet!  Tietty olen aina tiennyt niiden olemassaolosta, ja myös käyttänyt niitä mp3-soittimen ja kännykän kanssa, mutten oikein koskaan tietokoneeseen liitettynä. No, tulppakuulokkeiden ansiosta volyymia voi hyvillä mielin nostaa öisinkin, niin että jopa kuulee jotain. Tuntuu myös, että tulpilla eivät dyynamisetkaan levyt häiritse niin. Aiemmin esimerkiksi en ole tykännyt kuunnella Jethro Tullin hienoa A Thick as a Brickia öiseen aikaan. Ehkä nyt tohtisi kokeilla jopa Mike Oldfieldin Amarokia, tai joitain klassisia teoksia..

Tulppakuulokkeet ovat myös lisänneet uusien levyjen kuuntelua, ja sehän on ollut minulle ongelma. Öisin on aiemmin tullut yleensä valittua se joku perinteinen Selling England by the Pound, juuri sen takia että hiljaisella on mukavampi kuunnella tuttua levyä, koska muuten voi missata jotain.

Löysinpä vanhan Hesarista otetun artikkelin, jossa listataan tärkeimpiä biisejä. Silmään pisti Roxy Musicin Love is the Drug, josta ei ollut mielikuvia, kait kun olin hankkinut Roxyn levyjä niin nopeaan tahtiin, etten kunnolla ehtinyt kuunnella. Ja onpahan hieno biisi, piti laittaa heti autoon kuunneltavaksi. Nyt nolottaa myös ettei Televisionin Little Johnny Jewel ole oikein tuttu..

Vuoden lopulla on aina kiva lukea ja katsoa listoja vuoden huonoimmista tuotoksista. Tällä kertaa katselin myös videoita huonoimmista biiseistä, esimerkiksi ADoseofBuckley -nimiseltä kanavalta. Kyllähän nykymusiikki aika kauhealta kuulostaa, mutta esimerkiksi vuoden 2013 listalla oleva Cher Lloydin I Wish kuulosti hyvältä, tykkään varsinkin "kiss me" -kohdasta. Tavallaan Skee-Lo -coveri.

Olen käyttänyt IMDB:n Watchlistia vasta vähän aikaa, mutta nyt on tullut lisättyä paljon elokuvia. Varsinkin Elokuvan tarina -sarjan ja 1001 elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään -kirjan ansiosta. Listalla on nyt noin 230 elokuvaa. Kyllähän nuo tosisissi katsoisi vuodessa helposti.. Yksi viimeksi katsottuja oli Reds, joka oli kiinnostanut ehkä noista eniten. Ja se olikin hyvä, muttei aivan sitä mitä halusin. Juonisynopsis kun oli niin mielenkiintoinen: "A radical American journalist becomes involved with the Communist revolution in Russia and hopes to bring its spirit and idealism to the United States.". Odotin että elokuvassa tyyppi nähtäisiin levittämässä kommunismia Jenkeissä, saamassa sen takia kadulla turpiinsa jne. mutta eihän se ihan niin mennyt. Tuli mieleen samoista ajoista kertova Tohtori Zivago, ihmissuhdejuttujen takia.

Reds oli myös pitkä elokuva, ja välillä olenkin järjestänyt katsomislistaa kestojen mukaan, että saisi katsottua ne pisimmät pois alta ensin. Esimerkiksi Satantango on mukavat 450 minuuttia. Toisaalta listan toisesta päästä voisi sitten katsoa lyhyitä myös. Voisi katsoa aina kaksi normipätkää yhden eeppisen sijaan.

Kirjoja tuli luettua noin 30, eli puolet viime vuodesta. Saa nähdä tuleeko ensi vuonna luettua enemmän vai vähemmän, olen listannut muutaman isomman teoksen jotka ainakin pitäisi. Onhan se noloa kun Stephen King -fanina en ole lukenut Tukikohtaa. En kyllä Mustaa torniakaan, mutta se ei ole vielä lukulistalla.

Viimeinen tänä vuonna luettu on  suomalainen Tolkien - elämä ja teokset, joka aiheutti Tolkien-kuumeen (vaikkei mikään loistoteos olekaan). Silmarillionin olin tosin aikonut uudelleen lukea muutenkin, mutta nyt myös Taru sormusten herrasta kiinnostaa taas. Voisi myös niitä TSH-elokuvien teosta tehtyjä dokumentteja katsella vihdoin, kun niitä aina kehutaan, viimeksi täällä.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Viimeinen päivällinen (elokuva)




Viimeinen päivällinen (1995) on niitä elokuvia, jotka ovat jääneet mieleen televisiosta katseltuna, samalla lailla kuin Kello kolme kolahtaa. Eihän näitä kahta elokuvaa voi Kubrickeihin, Scorseseihin yms. verrata. Mutta jos omiin suosikkeihin kuuluvan elokuvan määritelmä on se että sitä tulee suositeltua muillekin, niin molempien kohdalla tämä pätee. Tosin tv:stä nämä tulevat harvoin, eivätkä kumpikaan ole sellaisia että voi suositella suoraan dvd:n ostoa.. Tästäkään kun kaikki eivät pidä.

Viimeinen päivällinen on musta komedia, jossa joukko opiskelijoita alkaa tappamaan vaarallisina pitämiään äärioikeistolaisia. Koko juoni on kylläkin mahdoton, sillä ilmeisesti päivällisille tulevat henkilöt eivät mainitse kenellekään minne ovat menossa. Mutta jos tämän unohtaa niin kyseessä on nautittava elokuva. Päähenkilöt ovat ihan hyviä, mutta parempia ovat päivällisvieraat. Esimerkiksi Jason Alexander esittää varsin georgemaista tyyppiä. Loistava on myös Ron Perlmanin esittämä tv-kasvo, ja ihan loppu on oikeasti hieno. Niin hieno, että tästä saisi taitava ohjaaja nykyään paremman version tehtyä, kunhan olisi hyvät näyttelijät ja ei mentäisi PG-13:ksi.

Kyllähän tälläisiä mukavia pieniä elokuvia tehdään vielä, eri asia on sitten nähdäänkö niitä Suomen televisiossa. Muistini mukaan Shallow Grave on melko samanhenkinen ja tehty samaan aikaan Viimeisen päivällisen kanssa, mutta on senkin tv-esityksestä aikaa.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Satunnaisia huomioita


Sarjojen katselu edistyy todella hitaasti, mutta varmasti. Buffyssä olen jo ekan kauden katsonut. Ensimmäinen kausi onkin lyhyt, seuraavat ovat kaksi kertaa niin pitkiä.. Orange is the New Blackissa kolmannesta jaksosta tykkäsin niin, että katsoin seuraavan heti putkeen, mutta silti mennään vasta viidennessä. Siinä heti alussa soi The Velvet Undergroundin Sunday Morning ja luettiin Gillian Flynnin Gone Girl -kirjaa. Homelandiakaan en ole katsonut kuukausiin, mutta en vielä luovuta.

Yksi sarja mitä en ole maininnut on Teemalta tuleva Elokuva tarina, joka siis kertoo elokuvan historiasta. Se onkin tällä hetkellä kiinnostavin.

Viimeaikoina olenkin katsonut klassikkoleffoja, joista hienoin oli Elokuvan tarinassa esitelty Auringonnousu. Mykkäelokuva, jota voi suositella useimmille. Myös Elävien kuolleiden yöstä tykkäsin. Sen sijaan toiseksi viimeiseksi katsottu Taskuvaras ei iskenyt, onneksi se oli lyhyt, ja lyhyyden takia sen katsoinkin hetken mielijohteesta.

75 minuuttisen Taskuvarkaan jälkeen katsoinkin sitten noin 220 minuuttia kestävän Once Upon a Time in American. Olin pitänyt siitä todella paljon jo ennemminkin, mutta nyt oli sen verran hieno katselukokemus, että saattaa jopa nousta top 5:een. Saa nähdä, ottaa Arabian Lawrence paikkansa siinä takaisin, kun sen seuraavan kerran joskus katson. Mutta eipä kiirettä, joskus aioin ottaa tavaksi katsoa Lawrencen joka vuosi, mutta nyt olen tajunnut että elokuvat kannattaa katsoa silloin kun siltä tuntuu. Once Upon a Timen in American edellisestä katselustakin oli vaikka kuinka kauan.

maanantai 1. joulukuuta 2014

The Strokes - Take It Or Leave It (biisi)



2000-luvun alussa rockille etsittiin kovasti pelastajia. Esimerkiksi Soundi usein vinoili brittilehtien tavalle hehkuttaa uusia tulokkaita, mutta The Strokes ja The White Stripes saivat lehdessä suitsutusta. Yhdessä numerossa The Strokesia kehuttiin taivaisiin kolmessa eri jutussa (artikkelissa, keikka-arviossa ja levyarviossa), muistaakseni myös kolmen eri toimittajan toimesta.

Ja onhan Strokesin debyytti Is This It laadukas levy. Ehkä kuitenkin senkin kohdalla on käynyt Stone Rosesit, eli tulee kuunneltua niitä muutamia huippubiisejä levykokonaisuuden sijaan. Ja Take It Or Leave It taitaa olla niistä kovin. Moni muu bändi valitsisi päätökseksi pitemmän raidan, mutta Take It Or Leave It on alle neljäminuuttinen, kuten muutkin levyn kappaleet. Lopetusbiisin jälkeen on helppo uskoa, että Strokes pelastaisi rockin. Mutta jälleen kerran minulle riitti tämä biisinippu ja omat kokemukset rajoittuvat bändiltä tunnetuimpaan levyyn. Room on Fire -seuraajalta tuli kuunneltua joku biisi, en tainnut innostua, mutta voisi sille antaa toisen mahdollisuuden. Käsittääkseni se on ihan hyvä levy, myöhemmät eivät ole sitten niin kehuja saaneet. Eli jälkeenpäin katseltuna The White Stripes taisi olla hype-kaksikosta se merkittävämpi bändi.

Mitähän mieltä Soundi sitten on nykyisin Strokes-hehkutuksesta? No, tuskinpa toimittajien hävetä tarvitsee, onhan Is This It oikeasti hieno ja merkittävä levy. Myös bändin myöhempiä tuotoksia on kehuttu lehden sivuilla. Sen sijaan vuonna 2013 100-parasta levyä -kriitikkoäänestyksessä ei Is This Itia nähty. Mutta eipä "uusilla" levyillä muutenkaan listalla juhlittu; Arcade Firen Funeral oli ainoa maininta 2000-luvulta.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Tulipa luettua: Painovoiman sateenkaari




Kun Huuto 49 kolahti aikoinaan, teki tietenkin mieli lukea lisää Pynchonia. Gravity's Rainbow oli looginen seuraava kirja, onhan sen maine suorastaan myyttinen. Ja luinkin sen sitten englanniksi. Enkä tiennyt mitä sanoa. Onneksi tiesin, ettei moni englantia äidinkielenä puhuvakaan oikein tajua mitä kirjassa tapahtuu. Gravity's Rainbowissa oli kyllä paljon mielenkiintoisia kohtia, ja suomennosta lukiessa huomasi että yllättävän paljon oli jäänyt mieleen. Ja sitten toisaalta piti taas lukea netistä, mitä tietyissä kohdissa oikein tapahtui.. Kaiken kaikkiaan lukeminen sujui kuitenkin suhteellisen nopeasti, ja välillä tuli jopa "kunpa tämä ei loppuisi" -tunne.

Huuto 49 oli lyhyt kirja, ja siinä tekivät vaikutuksen ne selostukset historiallisista tapahtumista, vaikka sitten osa olikin keksittyä. Täytyi vain ihmetellä miten paljon Pynchonin on pitänyt tutkia historiaa yms. kirjaa varten. Painovoiman sateenkaarta lukiessa tämä ei enää niin yllättänyt, vaikka se sisältää monta kertaa enemmän historiaa, kielitiedettä, matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa.. Voi vain nostaa Pynchonille hattua, varsinkin kun muistaa että tuolloin ei ollut internettiä.

Mutta jos Painovoiman sateenkaari olisi vaikka Pynchonin unohdettuja kirjoja, miten suhtautuisin? Olisiko esimerkiksi kirjan kuuluisa aloitus silloin yhtä mieleenpainuva? Kun kirjasta on tullut vastaan lähes vain kehuja, niin vaikuttaahan se. Kehuista puheenollen, pari on jäänyt mieleen. Ensimmäinen on lainaus englanninkielisen version takakannesta: "Pynchon leaves the rest of the American literary establishment at the starting gate". Toinen on todennäköisesti amazon.comista löytyvä kritiikki, jota en nyt löydä. Siinä sanottiin, että kirjan loppu on niin hyvä, että haluat nousta taputtamaan. Nämä kaksi ylistystä ovat sellaisia, että pitäisin ne mielessä jos olisin vaikka elokuvaohjaaja. Tuli mieleen myös muutama leffa, joita voisi kehua samalla tavalla. Kellopeliappelsiini, Mafiaveljet ja Trainspotting ovat sellaisia täydellisiä ohjaajien taidonnäytteitä, että niitä on tietyssä mielessä mahdoton ylittää. Ja noista ei silti kuulu kuin Kellopeliappelsiini ihan ehdottomiin suosikkeihin.



Mitä seuraavaksi? Pynchonilta riittää vielä luettavaa, mutta Infinite Jest kiinnostaa myös. Silläkin on tuoreudestaan huolimatta vahva maine, ja monet ovat kehuneet sitä oikeasti oikein hyväksi. Infinite Jest on myös yksi pisimpiä koskaan kirjoitettuja kirjoja, joten saa nähdä mitä lukemisesta tulee. En tiedä IJ:stä oikein mitään, mikä on vain kiva. Painovoiman sateenkaaren suomentanut Juhani Lindholm on suomentanut myös David Foster Wallacea, mutta Infinite Jest -käännöstä tuskin kannattaa odottaa..

tiistai 11. marraskuuta 2014

Satunnaisia huomioita



Viimeaikoina katsonut taas aika paljon leffoja. Alussa moni oli kyllä sellaisia mitä olen nähnyt ennenkin, mutta sitten tuli katsottua "uusiakin" pätkiä. Esimerkiksi Maailman nopein intiaani on ollut katselulistalla sen jälkeen, kun näin siitä pätkän muistaakseni Conan O'Brienin ohjelmassa. Ja se olikin sellainen mukavan leppoisa elokuva kuin odotin, tosin vähän olisi saanut lyhentää. Myös toinen Anthony Hopkins-elokuva, Fracture oli oikein hyvä.

Kävin myös katsomassa elokuvan oikein teatterissa, Interstellarin nimittäin. Hyvä pätkä jälleen Nolanilta. Boyhoodkin olisi mennyt siellä, mikä on yllättävää pienelle maaseudun teatterille. No, se on varmasti ihan yhtä hyvä kotona katseltunakin.

Genesikseltä on tullut uusi kokoelma, opin sen soundi.fi:stä. No, biisit ovat muuten ihan normi-Genesistä, mutta mukana on myös materiaalia jäsenten soololevyiltä, jotka eivät ole tuttuja Peter Gabrielia lukuunottamatta.

Yksi kirja mitä luin oli Aldous Huxleyn Saari, se oli varsin mielenkiintoinen. Lainaamassani versiossa oli hyvin selitetty sanastoa, mainittuja henkilöitä yms, eräs paikka tuli vastaan myös nyt luettava olevassa kirjassa, josta voisi vähän kirjoittaa kohta..

tiistai 28. lokakuuta 2014

Tulipa pelattua: Final Fantasy XII


Kun Final Fantasy X osoittautui yhdeksi parhaista peleistä koskaan, piti tietty käydä XII:n kimppuun. Ennakko-odotukset olivat sekavat, tiesin että XII on huomattavan erilainen. Mikä on tietysti järkevää, se ilmestyi kuusi vuotta X:n jälkeen, ja on jo selvästi modernimpaa roolipeliä. Tuntui myös, ettei pelistä puhu juuri kukaan enää, ihan kuin se olisi unohtunut nopeasti.

No, XII osoittautui ainakin yhtä loistavaksi kuin X. Hahmot eivät ole yhtä hyviä, juoni on sekava, mutta pelijärjestelmä on erinomainen, vaikka luulin ettei kympistä voi paljoa parantaa. Tekemistä riittää ja peli on niin koukuttava, että kymppikin jää sillä saralla toiseksi. Jos jokin huono puoli on niin boss fightit olivat kaikki helppoja, ja menivät ekalla yrittämisellä läpi. Ja tämä siis minun taidoillani. Peli on myös hieno, ja musiikki jälleen loistavaa.

Joka tapauksessa sekä X ja XII (XI on nettimoninpeli) vain paransivat pelisarjaa, jonka luulin jo Playstation 1 -vaiheen jälkeen menettävän taikaansa. No, ilmeisesti osa 13 on sitten oikeasti huonohko. Eipä ole kyllä laitettakaan millä sitä pelaisi, ja olenpahan oppinut unohtamaan suurimmat ennakkoluulut. Mutta kyllä PS1:n Final Fantasyissä ja osissa X ja XII riittää pelaamista vielä pitkäksi aikaa.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Avain - Punainen tiili (levy)





Avaimen Punaisesta tiilistä tuli kiinnostuttua joskus sen ilmestymisen aikoihin, kun sitä kehuttiin kovasti. Paria biisiä kuuntelin ja tykkäsinkin, mutta jälleen kerran koko levyyn tutustuin vasta vuosien päästä. Silloin Avain oli jo palannut Asa-nimellä, ja eri tyylillä. Mielenkiintoisesti Leijonaa metsästän -biisin radiosta kuullessani ajattelin jostain syystä että olisiko tämä Avain, vaikka tyyli oli erilaista, ja lauluääniä olen todella huono tunnistamaan.

Asa-nimelläkin on tehty hienoja biisejä (esimerkiksi Runoilijanarsissi on avain uskomaton), mutta Asan levyjä en ole kokonaisuuksina kuunnellut niin kuin Punaista tiiltä. Tiili onkin täynnä laadukkaita biisejä, vaikka mikään lyhyt levy se ei ole. Joku voi taas vitsailla että mistä erottaa hyvän ja huonon rap-biisin, ja en sano että musiikkityylini on suosikkini, mutta tästä sentään tykkään.

En voi silti pitää levyä ihan suosikkieni joukossa. Sanoitukset kun ovat minulle ongelma. En ole lähtökohdistani huolimatta mikään vasemmistovastainen, mutta Punaisen tiilin saarnaaminen menee välillä yli. Koulutus on ensin turhaa, mutta sitten sanotaan että ei ehkä olekaan. Isänmaallisuudessa on vikaa, mutta Roihuvuorta ylistetään joka välissä jne. Spreeijaamista pitää toki joka välissä mainostaa. Huumeita vastaan ollaan, vaikka käsittääkseni Asa jäi myöhemmin kiinni kannabiksen ja kokaiinin hallussapidosta. Hyviäkin pointteja levyllä kyllä löytyy, mutta pidän enemmän Asan tajunnanvirtasanoituksista. Mutta ehkä niiden kanssa Punainen tiili ei olisi noussut niin tunnetuksi levyksi, biisimateriaalin tasokkuudesta huolimatta.


Miksi sitten valitsin ensimmäiseksi esitellyksi suomalaiseksi levyksi räppialbumin, joka ei ole ihan parhaiden joukossa? No, kaikesta huolimatta levyn esittelemä elämäntyyli talonvaltaamisineen, totaalikieltäytymisineen yms. on kiinnostava näin kuunneltuna, vaikka ei minusta mitään vasemmistohippiä ikinä tule. On myös mukava ajatella, että ehkä Punainen tiili on muuttanut joskus jonkun elämän. Jos tälläinen saarnaaminen ei kiinnosta, niin suosittelen Asa-nimellä tehtyä materiaalia, mutta Avaimen viesti on toki myös parempi kuin amerikkalainen bling bling -räpin.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Tulipa katsottua: Kotirauha


Ihmisen syöksykierteestä on tehty useita elokuvia, mutta suomalaiset kiinnostavat aina. Esimerkiksi Aku Louhimiehen Valkoinen kaupunki on mainio, kuten myös tietysti Paha maa. Kotirauha taas on ollut katsomislistalla kauan, kovalevyllekin oli ehtinyt tarttua kaksi tallennusta.

No, hetken mielijohteesta tuli Kotirauhan katsominen aloitettua, ja heti alussa tuli vastaan ongelma jota monet kutsuvat kovin yleiseksi suomalaisissa elokuvissa: vuorosanoista ei meinannut saada selvää. Itse olen ollut sitä mieltä että tuosta valittaminen on vähän liioittelua, mutta nyt oli kyllä vaikeuksia ymmärtää mitä sanottiin. Onneksi tämä tuntui tapahtuvan vain alkupuolella, ehkä äänimaailmaan sitten tottui. Myöhemminkin piti kyllä kelata pari kertaa, eli onneksi en katsonut tätä televisiosta suorana.

Jos vuorosanojen äänenlaatu on yksi suomi-elokuvan klisee, niin onhan sitä myös Samuli Edelmann. Itseäni ei haittaa että hän on joka toisessa leffassa, itse asiassa kun Kotirauhan aloitin niin ajatuksena oli katsoa sen jälkeen myös Minä ja Morrison. Ilmeisesti se ei kuitenkaan ole kummoinen. Kolmas suomileffa-klisee olisi sitten miehen paljas perse, mutta tätä en muista elokuvasta.

Itse leffa oli sitten yhtä laadukas kuin mitä odotin. Ilmeisesti Kotirauha ei menestynyt kummoisesti teattereissa, mikä on sääli. On se ainakin selvästi parempi kuin Rööperi, ja kiva että Aleksi Mäkelä kokeilee jotain vähän erilaista, kun monet edellisistä töistä ovat olleet aika toimintapainotteisia. Ei tämä kaikille sovi, mutta jos synkähkö meininki kiinnostaa niin suosittelen.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Satunnaisia huomioita


Viimeaikoina olen kehunut mm. Netflixiä, joten Herra Murphy huomasi asian. Palvelusta on ilmeisesti poistumassa iso kasa leffoja ja sarjoja, mukana mm. aloittamani Buffy. Myös brittikomediat Kirjava joukko ja Avaruuden tuntua lähtevät, ne olen tosin nähnyt, mutta varsinkin Kirjavaa joukkoa olen suositellut muille. On tosin mahdollista, että sarjojen oikeuksista vielä neuvotellaan, mutta saa nähdä.

No, eipä tässä Buffyakaan ole tullut juuri katseltua, sillä Final Fantasy X vienyt aikaa tuhottomasti. Pelaan siis sitä toista kertaa. Ja alan olla varma, että kyseessä on suunnilleen paras peli ikinä. Tarina on kiva ja hahmot hyviä, mutta parasta tässä on taistelu- ja hahmonkehityssysteemin lisäksi Areena, jonne saa kerätä vihollisia ja käydä tappelemassa. Loppuvihollisen hakkaisin varmasti jo helposti, mutta Areenalta löytyy vielä vaikeita vihollisia. Myös kaikenlaisia muita salaisuuksia löytyy, ensipelaamisella on nähnyt kuin pienen osan. Karua ajatella, että olen pelannut nyt toisella kerralla jo 100 tuntia..

Final Fantasy kymppi on vienyt aikaa myös lukemiselta, mutta kirjoja on tullut kuitenkin lainailtua. Nyt kiinnostaa enemmän historia ja elämänkerrat, tosin jotain romaanejakin pitäisi lukea.

XBMC vaihtaa nimensä Kodiksi. Mikäpä siinä, mutta biisien lähetys last.fm:ään ei ole toiminut pitkään aikaan. Varmaan taas Murphy asialla, tuotakin ohjelmaa tuli kehuttua.

Huomasin että Elvis Costellon This Year's Model on loistava levy, ja Costelloa pitäisi kuunnella muutenkin enemmän. Sunnuntaina tuli joku dokkari miehestä, en tiedä pitäisikö katsoa.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Tulipa katsottua: Yksinäinen asemapäällikkö


Viimeaikoina olen jopa saanut katsottua elokuvia, tosin en edelleenkään suorana teeveestä. Pari kyllä on katsottu aika äkkiä tv-esityksen jälkeen, eli eivät jääneet kovalevylle lojumaan.

Yksinäinen asemapäällikkö (The Station Agent) on niitä elokuvia joista on tullut kehuja vastaan, joten olen lisännyt sen pitkälle katsomislistalle. Tiesin että pääosassa on loistava Peter Dinklage, mutta elokuvan lyhyys (90 minuuttia) taisi olla suurin syy miksi katsoin tämän kaikista "pitäisi katsoa" -tallennuksista.

Ja elokuva on oikein mainio. Pidän yleensäkin pikkukaupunkielokuvista, ja olen ajatellut katsovani niitä enemmänkin, jopa niin että en laadusta juuri välitä. Yksinäinen asemapäällikkö ei kuitenkaan ollut aivan sellaista leppoisaa tunnelmaa mitä pikkukaupunkielokuvista haen. Miten sen selittäisi, pidän enemmän Doc Hollywoodin paikoista ja ihmisistä kuin tästä, vaikka toki Yksinäinen asemapäällikkö on elokuvana parempi. Voin suositella, elokuva on sellainen pieni tarina ilman kummempia selittelyjä. Yhdessä vaiheessa nähtiin muuten parin sekunnin ajan kuva, josta tuli heti Suomi mieleen.



perjantai 12. syyskuuta 2014

Aliens (elokuva)





Mainio fark.com linkitti kerran artikkeliin jossa lueteltiin parhaita Hollywood-elokuvien jatko-osia. Käsittääkseni moni artikkelin elokuvista ei ole kummoinen, joten Farkin otsikkona linkille oli "ainakin valitsivat oikean elokuvan ykköseksi". Kyseessä oli siis Aliens, ja asia ärsytti minua. En ollut tainnut nähdä elokuvaa silloin, joskus katsoin kyllä alkupuoliskoa. Mutta sisäinen elitismin vastustajani heräsi kun ykkönen ei ollut Terminator 2. Terminator 2:han on täydellinen toimintaelokuva, ja paras jatko-osa?

No, nyt olen nähnyt Aliensin, muistaakseni jopa kolmesti. Ja täytyy sanoa, että tällä hetkellä se on James Cameron-suosikkini. T2 voi olla parempi elokuva, mutta olen nähnyt sen miljoona kertaa, Aliensissa on sentään vielä tuoreutta. Parasta Aliensissa on tunnelma. Elokuvassa ollaan loukussa vieraalla planeetalla. Olen jopa harkinnut, että voisi katsoa ihan huonoja elokuvia samanlaisesta aiheesta. Käsittääkseni kehnoa toimintascifiä kyllä riittää, viihdyttäviä ainakin osa varmasti on.

Aliens on käsittääkseni vaikuttanut elokuvan lisäksi paljon peleihin. Ja kyllähän Cameron itsekin lainaili paljon omasta elokuvastaan Avatariin. Vuosi Aliensin jälkeen ilmestynyt Predatorkin käsittääkseni otti vaikutteita, siinähän myös joukko itsevarmoja toiminnan miehiä saa huomata että tehtävässä tuleekin turpaan ja kunnolla.

Monelle se ensimmäinen Alien on varmaan parempi elokuva, itse en ole sitä katsonut aikoihin, joten en muista paljoa. Mutta ensimmäinen Alien on siis avaruuskauhua, Aliens taas toimintaa. Ja kyseessä on siis yksi parhaista toimintaelokuvista ja jatko-osista.


lauantai 6. syyskuuta 2014

Satunnaisia Netflix-huomioita



Viime aikoina on ollut tarkoitus katsoa jotain sarjoja, ja niitä onkin tullut aloiteltua useampi. Useimpia olen katsonut muutaman jakson. Nyt pitää vain miettiä mitkä "pääsevät jatkoon", kuten jotkut aloittamistaan sarjoista sanovat. Archeria en laske näihin mukaan, sillä sen aloittamisesta on jo niin kauan, katsoin vain yhden jakson ja vaikka pidinkin siitä, niin en ole muistanut koko sarjaa..

Boardwalk Empire tuli aloitettua varmaan muutama kuukausi sitten, ja nyt mennään jaksossa numero kolme. Itse sarjassa ei ole mitään vikaa, enkä vielä luovuta. The Wirekin meni alussa samaan tahtiin.

Isänmaan puolesta on hyvä. Kolmas jakso siinäkin katsottu. Mahdollisesti jatkoon.

Orange is the New Black on hyvä sekin, sitä tosin katsottu vain kaksi jaksoa. Ehkä jos seuraavaa mainittua sarjaa ei olisi, niin tätä voisi katsoa useammin.

Mutta paras aloitettu sarja on Buffy vampyyrintappaja. Taisin katsoa sitä aikoinaan televisiosta, mutta en muista mitään jaksoista. Nyt olen katsonut jo peräti viisi jaksoa suht lyhyessä ajassa, ja jokainen on ollut erinomaisen viihdyttävä. Ongelmana on vain se että jaksoja on lähes 150. Nykypäivänä tuonkin sarjan kaudet kestäisivät varmaan 10-15 jaksoa, mutta tuohon aikaan oli lähes pakko tehdä se 22 jaksoa (ensimmäistä kautta lukuunottamatta). Eli saa nähdä minkälaisia täytejaksoja tulee vastaan.

Eli varsin iso projekti koko sarjan katsominen olisi, joten muista mainituista sarjoista pitäisi karsia. Kun lisäksi on vielä yksi sarja minkä voisi aloittaa, eli Doctor Who. En kuitenkaan sitä kokonaisuudessaan aio katsoa, vaan 2000-luvun versiota. Joskus TV2:lta on tullut katsottua lähinnä jakson puolikkaita, ja olen pitänyt paljonkin. Joku päivä sitten piti tsekata teeveestä uusi Tohtori (vaikken ole hänen edeltäjääkään nähnyt), mutta esitettävä jakso olikin Blink, Carey Mulliganin tähdittämä klassikkojakso, jonka olen sen maineen takia katsonut. Tuota jaksoa voi kyllä suositella.

On muuten hienoa että Netflixistä löytyvät Buffyn ja Doctor Whon kaltaiset kulttisarjat. Noiden lisäksi vielä aluperäinen Star Trek ja Twin Peaks. Doctor Whon tapauksessa Netflixistä käsittääkseni puuttuvat tietyt jaksot, mm. eräs tärkeä.